Lähdin lentämään kohti kotimaatani myöhään illalla. Paiskin hommia uuden kotimme kuntoon saamiseksi niin viimehetkeen saakka että kiirus tuli! Lopuksi kävin vielä suihkussa ja juoksin sieltä suoraan vain pyyhe ympärilläni silittämään miehelleni työvaatteita seuraavaksi 2 viikoksi. Viimmosia housuja silittäessäni vei mieheni jo matkalaukkuani autoon ja huusi että ”Lopeta jo! Pitää lähtee kentälle!”. Onneksi valmistautumiseeni ei oikeastaan koskaan sisälly hiusten laittoa, edes kuivausta :-))) saatikka meikkausta, joten olin vaatteet päällä ja valmiina nanosekunnissa. Ehdimme ajoissa kentälle ja hyvästelimme toisemme suukolla, minun sanoessani romanttisesti ”Jos et hoida kanoja kunnolla niin mä nirhaan sut ku tuun takas”  ;-)

Löysin paikkani koneessa ja siinä istui kreikkalainen nainen. Hän oli valmiina siirtymään mutta sanoin että voin minä istua hänen paikallaan (käytäväpaikka) jos hän haluaa ikkunan viereen ennemmin. Lensimme Ateenaan ja minä vaihdoin konetta. Ihmeen hyvin löysin siellä oikean portin. Ja taas koneeseen ja etsimään paikkaani. Ja taas paikallani oli jo joku. Sama homma, ”Istu vaan siinä ikkunapaikalla, ei mua haittaa tää käytäväpaikka”. Vieruskaverini oli nuori, parikymppinen, ruotsalainen, rastatukkainen mies. Erilaisuudestamme huolimatta tulimme hyvin juttuun ja oli kivaa jakaa lievä lentopelko hänen kanssaan :-) Pelkäsimme tosissamme kun kone keikkui aikalailla oisko-ollut-Puolan-paikkeilla ja näimme ikkunasta salamoita. Loppu hyvin, kaikki hyvin, ja laskeuduimme Helsinki-Vantaalle 16.7. klo 04:40 aamulla.

Lähdin koneesta viimeisenä ulos ja hukkasin kanssamatkustajani totaalisesti. Sahasin kenttää ristiin rastiin ihmetellen että mistä löydän matkalaukkuni! Ihan selkeet opasteethan siellä on kuvineen ja suomenkielisinekin teksteineen, mutta niin oli pitkä matka että jouduin pysähtymään ja kysymään neuvoa. Lopulta löysin laukkuni ja lähdin etsimään paikkaa josta saan vuokra-autoni avaimet. Se sujuikin yllättävän helposti. Sain myös kartan jonka avulla löydän sen parkkihallin missä autoni odottaa. Morjens! Se olikin sitten mission impossible! Kävelin kilometritolkulla, karttaa tihraten ja arvaillen olenko edes menossa oikeaan suuntaan! Oisvat voineet laittaa mitatkin siihen karttaan, mainiten että kävele 2 km tuohon suuntaan ja 1 km tuohon!  :-(

Kun vihdoin löysin oikean parkkihallin, odotti autoni siellä oikein kunniapaikalla. Ihana sininen Toyota Aygo. Laitoin laukut autoon, kreikkalaista musaa soimaan (totta kai mulla oli CD mukana) ja istuin autoon tutustumaan vempaimiin. Sitten vedin syvään henkeä ja aloin katselemaan miten päästä parkkihallista ulos. ”Okei… Tuolla lukee ULOS. Ajan siis tuohon 5 metrin päähän ja otan oikean kaistan. Sen jälkeen onkin heti käännös vasempaan, elikkäs miten mun sit pitääkään ryhmittyä…? Niin, oikeelle kaiketi jotenki… Huh, huh. Nooooh, mennään hissun kissun, kyllä kai se siitä, ja eihän täällä nyt muitakaan autoja onneks näy”. Tällanen pähkintä siis jo parkkihallissa!!!  :-)))

Ajelin ulos kentältä hissun kissun, rauhoitellen itseäni ”On ihan ok ajaa tätä oikeeta kaistaa hiljaa, tämä ei ole ohituskaista kuten Kyproksella”. Selvisin kunnialla Kehä III:lle ja siunailin liikenteen vähyyttä. Lievä paniikki tuli kun minun piti valta käännynkö Kehältä Helsingin vaiko Tampereen suuntaan. Sanoin sitten ihan ääneen itselleni että ”Tampereelle päin pitää mennä, se on helkatin kaukana Nurmijärvestä, mutta suuntana se on oikea”. Koko matkan motarilla junnutin mennä ison rekan perässä, siinä oli mulle mukamas oiva syy ajaa hitaasti ;-) Nurmijärvelle päästyäni olikin jo tutut maisemat ja tiet ja löysin perille leikiten. Ja äiti olikin jo pihalla odottelemassa!  :-)