Tunnelini päässä näkyy valoa! Uskallan jo hetkittäin uskoa että saamme lähiaikoina talomme siihen kuntoon että voimme muuttaa sinne takaisin. Tänään tuli sähkärit ja he saivat kytkettyä kaapeleita ja johtoja, sekä asennettua katkaisijoita ja pistorasioita keittiöön ja kahteen makkariimme. Joutuvat tulemaan uudestaan jotta tekevät saman myös olkkarillemme, makuuhuoneellemme sekä kylppärille. Puolet siis jo tehty sähkäreitten osalta mutta ei meillä toki vielä sähköä ole talossa.

 

Maalarimme ovat ahkerasti maalanneet sisäkattoamme ja saavat sen homman valmiiksi tänään. Huomenna saavat maalia pintaan myös sisäovemme ja ikkunoittemme karmit, sekä jotain pientä sutimista löytyy vielä kylppäreissämmekin.

 

Minun murheeni on nyt sitten lähinnä makuuhuoneemme ja olkkarin seinien maalaus. Kummassakin on seinissä jo eka maalikerros. Sudin ja rullailin eilen puoli yhteentoista saakka illalla. Valkosella maalilla maalaaminen on siitä kivaa että heti näkee kättensä jäljen. Läpinäkyvä maali raastaa hermojani, siihen en pysty. Unohdan helposti missä olen maalannut ja kuinka monta kerrosta, ja milläs sen saat selville kun kaikki kohdat näyttää samalta!?

 

Vielä vähän siis on töitä maalareilla ja sähkäreillä ennen kuin muutamme takaisin kotiimme. Se meinaa minulle loputonta jynssäämistä ja puunausta, sekä huonekalujen kantoa mieheni kanssa. Tai sitten yksin… Mieheni ilmoitti eilen että menee muutamaksi päiväksi naapurivaltioon kun hänen läheinen sukulaisensa valmistuu siellä koulusta. Totta helkkarissa huusin ja valitin kymmenisen minuuttia, mutta tajusinkin sitten että kyllä mä jotenki pärjään yksinkin näinä kriittisinä kotimme valmistumishetkinä, ja varsinkin että kyllä mieheni on todellakin sen pienen lomansa ansainnut. Vaihdamme melkein lennossa; kun hän tulee takaisin niin minä sitten melkein heti jo lähdenkin koto-Suomeen.

 

Vaikken vielä edes ole mennyt Suomeen niin odotan jo innolla paluutani sieltä. Vihdoinkin, VIHDOINKIN meilläkin on asuttava koti. Itse asiassa, emme ole vielä kertaakaan asuneet mieheni kanssa yhdessä sellasessa talossa ja ympäristössä missä meidän olisi ollut hyvä olla. Tätä ollaan ootettu siis todella monta vuotta! Kun palaan kotiimme, hoidan ensin mieheni puolihuolimattomasti  hoitamat elukkamme, siivoan elikoitten alueet, siivoan jälleen kerran uuden kotimme koska takuulla ei mieheni siivoa lomani aikana. Ja sitten vaan istun ja ihastelen.

 

Mutta ei tämä remppapäiväkirja vielä siihen tule loppumaan. Meillä on vielä paljon, paljon pieniä hommia, sitä sun tätä. Edelleen tulemme tarviimaan maalareita ym. työntekijöitä, omista töistämme puhumattakaan.

 

Aluksi luulin että tämä remontti on riski avioliitollemme. Niin paljon tapeltiin ja huudettiin. Kyllä me vieläki niin tehdään, mutta tuntuu että suhteemme vain lujittuu kun ”yksin yhdessä” taistelemme kaikkia vaikeuksia ja ongelmia vastaan. Niinhän se on että yhteinen ”vihollinen” yhdistää ihmisiä ;-) Ja olemme oppineet myötäilemään; kun toisella on energiaton päivä, niin toinen jeesaa ja tekee ns. ylimäärästä, jonka se toinen yleensä tekis, jotta se toinen, lopen uupunut, saa vähän levätä.